Jokainen meistä tänään valmistuneista tulevista ammattiopettajista oli samaa mieltä siitä asiasta, että teemme työtämme persoonallamme. Koko elämämme vaikuttaa siihen, millaisia opettajia ja ihmisiä meistä tulee. Osa on puheliaita, osa pidättyvämpiä, mutta usein opettaja tekee työtään täydestä sydämestään. Persoonasta riippuu myös se, millaisia tapoja käytämme opetuksessamme. Jokainen varmasti löytää oman ja hyvän tavan opettaa.
Mutta tätäkin tärkeämpää on se, miten kohtaamme opiskelijamme. Itse opetan paljon juuri peruskoulunsa päättäneitä nuoria ja olen heille ehkä ainoa aikuiskontakti, johon voi luottaa. Joskus tuntuu, että olemme todella suuren vastuun ääärellä, kun yritämme luotsata näitä ehkä koviakin kokeneita nuoria oman elämänsä alkuun. Meidän täytyy olla esimerkkejä heille, jaksaa kuunnella heitä ja kannustaa heitä. Ja hehän eivät välttämättä tee sitä asiaa helpoksi. Luottamus on ansaittava. Mutta sen jälkeen suhde toimii, ainakin siihen saakka kun tulee seuraava ongelma eteen.
Oma opettajuuteni on sitä, että haluan aina tehdä parhaani ja haluan auttaa opiskelijoita etenemään elämässään. Aina en siihen pysty, mutta sekin on vain hyväksyttävä. Välillä itken turhautumistani, mutta välillä tunnen valtavaa ylpeyttä siitä, että saan toimia nuorten kanssa. Teen tätä työtä sydämellä ja toivon että se opettamisen palo roihuaa minussa vielä pitkään. Ilman intohimoa tähän työhön ei jaksaisi kohdata uusia haasteita ja uusia opiskelijoita. Toivon sen näkyvän työssäni.
Kiitos opekoulun ystäville tästä matkasta, jonka yhdessä teimme ja toivon, että matka jatkuu ja kohtaamme toisemme vielä useinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti